Merimiesautot hallitsivat Suomen autokauppaa 1950-luvulla

Sotien jälkeisessä Suomessa merimiehistä tuli autokaupan keskeisiä toimijoita, kun valuuttasäännöstely vaikeutti länsiautojen hankintaa. Ulkomaanvaluutassa maksetut palkat ja kerran vuodessa myönnetty tuontioikeus tekivät merimiesautoista erittäin kannattavaa liiketoimintaa: autosta saattoi saada jopa kaksinkertaisen hinnan virallista tietä hankittuun uuteen autoon verrattuna.

Suomalaisen autoverotuksen historiaan liittyvä ilmiö synnytti myöhemmin myös niin sanotun Wällärin autopörssin. Nimi viittasi Suomen Merimies-Unionin johtajaan Niilo Wälläriin ja Oy Sea-Import Ab:hen, joka hallinnoi merimiesten autotuontia 1960-luvun alussa.

Sodanjälkeisessä Suomessa oli pulaa autoista

Suomessa ei ennen Uudenkaupungin autotehtaan perustamista 1960-luvulla ollut merkittävää autoteollisuutta. Käytännössä kaikki henkilöautot valmistettiin ulkomailla, mikä vaikeutti niiden hankintaa sodan ja sitä seuranneen talouspulan aikana.

Sota-aikana Suomeen tuotiin vain vähän uusia henkilöautoja, ja valtaosa ajoneuvoista päätyi armeijan käyttöön. Tilanne jatkui 1940-luvulla ja vielä sotien jälkeisinä vuosina, joten Suomen henkilöautokanta uusiutui hitaasti.

Autojen korkean hinnan ohella niiden ostamista rajoittivat valtion toimet. Säännöstely, valuuttapula ja ulkomailta hankittavien tuotteiden heikko saatavuus estivät auton ostamisen usein myös niiltä suomalaisilta, joilla olisi ollut siihen varaa.

Valuuttasäännöstely suosi itäautoja

1940- ja 1950-lukujen valuuttasäännöstelyllä pyrittiin suojaamaan markan arvoa, estämään pääomapakoa ja korjaamaan ulkomaankaupan epätasapainoa. Markkojen käyttöä ulkomaisiin hankintoihin rajoitettiin, sillä kotimaisen valuutan haluttiin pysyvän Suomessa.

Säännöstelyssä oli kuitenkin poikkeus: se koski ennen kaikkea markkojen virtaamista ulkomaille. Muiden valuuttojen käyttö ja vaihtokauppa olivat laajemmin sallittuja. Tämä selittää osaltaan, miksi 1950-luvusta tuli Suomessa itäautojen vuosikymmen.

Neuvostoliitosta tuotuja autoja ei yleensä hankittu markoilla, vaan kaupankäynti perustui suomalaisten tuotteiden vientiin ja vastineeksi saatuihin neuvostoliittolaisiin hyödykkeisiin, kuten autoihin. Länsimaiden kanssa vaihtokauppa ei toiminut samalla tavalla, joten länsiautojen tuonti edellytti erillistä tuontilisenssiä.

Virallisia kanavia pitkin länsiautoa saattoi joutua odottamaan Suomessa vuosia. Volkswagen Kuplan ensimmäiset 12 virallista yksilöä luovutettiin asiakkaille 9. kesäkuuta 1950. Lämmityslaitteella varustetun auton virallinen listahinta oli 335 000 markkaa, mikä vastasi 16 149 euroa vuoden 2025 rahassa.

Volkswagen Kuplan jonossa saattoi 1950-luvulla olla yli 30 000 ostajaa. Jonotuspaikoilla käytiin jopa rahanarvoista kauppaa, sillä uuden auton saaminen nopeasti oli käytännössä mahdotonta.

Merimiehet toivat länsiautoja Suomeen

Valuuttasäännöstely ei rajoittanut samalla tavoin suomalaisia työntekijöitä, jotka saivat palkkansa ulkomaanvaluutassa. Heidän ansionsa säilyivät ulkomaisena valuuttana, joten markkojen ei katsottu virtaavan maasta ulos.

Merimiehet olivat sodanjälkeisessä Suomessa yksi harvoista ammattiryhmistä, joiden palkka maksettiin tavallisesti kokonaan ulkomaanvaluutassa. Heille annettiin myös lupa tuoda kerran vuodessa Suomeen ulkomaantuloillaan hankittu auto.

Merimiehet hyödynsivät mahdollisuutta ostamalla ulkomailta erityisesti haluttuja länsiautoja, joille riitti Suomessa kysyntää. Samaa käytäntöä hyödynsivät myös esimerkiksi kansainvälisesti esiintyneet muusikot, mutta heidän määränsä oli merimiehiin verrattuna vähäinen. Tällä tavoin Suomeen tuotuja autoja alettiin kutsua merimiesautoiksi.

Liiketoiminta oli merimiehille erittäin kannattavaa. Autosta saattoi saada jopa kaksinkertaisen hinnan virallista reittiä hankittuun uuteen autoon verrattuna, sillä ostajat olivat valmiita maksamaan siitä, ettei autoa tarvinnut jonottaa vuosia.

Ostajina oli tavallisia yksityisautoilijoita, ammattiautoilijoita ja jopa järjestöjä, jotka hankkivat merimiesautoja tavara-arpajaisten palkinnoiksi. Toiminta elätti myös liikemiehiä ja niin sanottuja agentteja, jotka rahoittivat merimiehiä ja etsivät ostajia heidän tuomilleen autoille.

Valtio yritti rajoittaa merimiesautokauppaa

Merimiesautoja alkoi virrata Suomeen 1940-luvun lopulla. Vuonna 1956 arvioitiin, että joka kolmas Suomeen tuotu länsiauto oli harmaatuontia.

Kasvanut kysyntä nosti autojen hinnat Suomessa korkeiksi. Rajoitetuilla markkinoilla kaupankäynti muistutti huutokauppaa: auton sai se, joka tarjosi eniten. Vuonna 1959 Vieno Johannes Sukselaisen toinen hallitus esitti merimiesautotuonnin ehtojen kiristämistä siten, että merimies olisi saanut tuoda maahan vain yhden auton kolmen vuoden aikana.

Hallituksen perusteluna oli erityisesti autojen hintatason voimakas nousu. Lisäksi pieni joukko merimiehiä ja heidän ympärillään toimineita rahoittajia ansaitsi huomattavia summia valuuttasäännöstelyn ja tuontirajoitusten luomilla markkinoilla.

Suomen Merimies-Unioni vastusti suunnitelmaa. Liittoa johtaneella Niilo Wällärillä oli käytössään tehokas painostuskeino, sillä laivaliikenne oli Suomen vientiteollisuuden pullonkaula. Wällärin johtama ammattiliitto uhkasi hallitusta laajoilla lakoilla, jos merimiestuonnin ehtoja kiristettäisiin.

Hallitus teki tästä huolimatta muutoksia järjestelmään. Merenkulkualan ammattijärjestöjen edellytettiin perustavan autotuontia varten omat yrityksensä. Näin syntyi Oy Sea-Import Ab, jota alettiin kutsua Wällärin autopörssiksi.

Sea-Import pääsi aloittamaan toimintansa valmiilla merimiesautojen markkinoilla. Yhtiö välitti vuonna 1961 autoja yhteensä 490 miljoonan markan arvosta, mikä vastasi nykyrahassa noin 13,5 miljoonaa euroa.

Tuonnin vapautuminen päätti merimiesautojen kultakauden

Merimiesautojen merkitys väheni nopeasti, kun henkilöautojen tuonti vapautettiin heinäkuussa 1962 säännöstelystä ja tuontilisensseistä. Autoja alkoi saada virallisia reittejä pitkin ilman merimiesten tarjoamaa oikotietä.

Kun toimitusvaikeudet ja pitkät jonot poistuivat, ostajat eivät enää olleet valmiita maksamaan merimiesautoista korkeaa lisähintaa. Markkinat kuihtuivat lähes välittömästi, ja auton hankkiminen suoraan maahantuojalta helpottui aiemmasta.

Sea-Import yritti löytää autokaupalle korvaavaa liiketoimintaa muun muassa taloustavaroiden ja teknokemiallisten tuotteiden maahantuonnista. Toiminta ei kuitenkaan kasvanut autokaupan veroiseksi. Yhtiö lopetti liiketoimintansa vuonna 1970 ja lakkautettiin kokonaan vuonna 1978.